Täällä taas! Ajattelin aloittaa hiljaiselon purkamisen kiittämällä kaikkia lukijoita ja etenkin kaikkia niitä, jotka ovat tänä aikana käyneet lueskelemassa vanhoja tekstejä ja katsastamassa, josko olisi jotain uutta tullut. Ja nyt tulee!

Tilannetietojen päivitystä sen verran, että olen tässä vuoden alusta asti ollut kotosalla. Määräaikainen työsuhteeni päättyi ja olin mielessäni valmistautunut nauttimaan omasta ajasta. Olin ajatellut käyttäväni aikani kaikkeen sellaiseen, mihin töissä ollessa on hankala löytää aikaa. Agendalla on ollut mm.  kehonhuoltoa, lukemista, kodin järjestämistä, järjestötoimintaa ja vaikka olenkin saanut asioita tehtyä, olen joka tapauksessa yllättynyt, kuinka hankalaa on saada itseään liikkeelle ilman työajan tuomia raameja. Suoritan parhaillaan myös jatko-opintoja ja suhtaudun suhteellisen positiivisesti tulevaisuuden työnäkymiin. Silti tähän olotilaan liittyy ihan sellainen pieni ripaus huolta ja häpeää ja osa ajasta menee väistämättä huolehtimiseen ja toisaalta sen huolen välttelyyn, mikä tarkoittaa ajan tuhlaamista johonkin ihan turhaan. Jollakin tavalla ymmärrän myös kehityskulkua, missä se häpeä ja katkeruus omaa elämäntilannetta kohtaan kääntyykin vihaksi jotakin muuta kohtaan. Ei siinä mitään järkeä ole, eikä se tuo lohtua kenellekään, mutta eipä se ihminen taida kovin looginen olento ollakaan. Tilanteen hyväksyminen ja vastuun ottaminen omasta hyvinvoinnista voi joskus olla aika hankalaa.

Nämä ajatukset syrjäytymisestä ja katkeruudesta liittyvät usein mietityttäneeseen vihapuheeseen. Kerron muutaman esimerkin lähipiiristäni. Ystäväni sai viikolla tappouhkauksen täysin tuntemattomalta mieheltä. Uhkauksen motiivi jäi epäselväksi. Ymmärrän hyvin, että äitinä ja yksinhuoltajana ystävälläni on sanojensa mukaan nollatoleranssi tappouhkauksille. Samaan aikaan hän on huolissaan etenkin miesten syrjäytymisestä ja pahoinvoinnin kierteestä ja tekee tutkimustyötä siihen liittyen. Tuntematon mies ei saanut purkaukseensa vastausta, vaan ystäväni otti yhteyttä poliisiin. Poliisi, joka otti vastaan ystäväni ilmoituksen epäili, ettei tappouhkaus täytä rikoksen tunnusmerkkejä, koska uhkaus ei ollut tarpeeksi henkilökohtainen. Asiasta tehtiin kuitenkin rikosilmoitus, joka tuskin johtaa mihinkään. Jäin miettimään tätä samalla kun postista kolahti miehelleni ylinopeussakko. Elämme siis maassa, jossa lievästä ylinopeudesta rapsahtaa automaattisesti sakko, mutta tappouhkaus ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä. En sinänsä usko, että rangaistuksilla päästäisiin varsinaiseen ongelmaan käsiksi, mutta en myöskään haluaisi elää maassa, jossa hiljaisesti hyväksytään ihmisten uhkailu tappamisella.

Toinenkin esimerkki vihapuheen uhriksi joutumisesta tulee myös tuttavapiiristäni, mutta on hieman erilainen. Sosiaalisessa mediassa levisi kuva tuttavani lapsesta turvapaikanhakijan sylissä Rautatientorin mielenosoituksessa. Lapsen toinen tossu oli pudonnut ennen kuvan ottoa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun lueskelin tämän tuttavani omalla Facebook-seinällä kommentteja, jotka tihkuivat vihapuhetta, uhkailua, törkeyksiä. Osa toki on vaan avoimen ihmetteleviä. Miten suomalainen nainen ja äiti voi luottaa irakilaiseen mieheen ja uskoa tälle oman lapsensa? Päädyin muuten keskustelemaan myös kuvassa esiintyvän miehen kanssa. Hän oli todella pahoillaan ja koki syyllisyyttä osuudestaan. Vihapuhe sai siis miehen tuntemaan syyllisyyttä siitä, että tarjosi sylinsä ystävänsä lapselle. Tämän lapsen äitiä on uhkailtu kaikella lastensuojelun ja seksuaalisella väkivallan väliltä. Eikä tämä tosiaan ollut ensimmäinen kerta. Edellinen keskustelu sai alkunsa, kun samainen tuttavani kyseli mahdollisia majoittajia työpaikan ja verkoston jo luoneille turvapaikanhakijoille vastaanottokeskuksen lopettamista seuraavan pakkomuuton välttämiseksi. Sekin aiheutti valtavan vihapuheen tulvan. Tämä tuntemani nainen tosin reagoi useimmiten varsin erikoisella tavalla, keskustellen asiallisesti, vaikka keskustelun avaukset ovat kaikkea muuta kuin asiallisia. En voi kuin ihailla hänen kärsivällisyyttään ja rohkeuttaan!

Olen pohtinut, että miten toisen ihmisen auttamisesta voi kummuta näin paljon vihaa. Ymmärrän sen niin, että se viha kumpuaa katkeruudesta. Miksi jollekin toiselle tarjotaan apua, eikä kukaan auta minua? Saman mielisten joukossa vihanpurkauksista tulee näennäisesti hyväksyttävää käytöstä. Viha ja katkeruus kumpuaa rakkauden ja hyväksymisen vajeesta, josta vihapuheen määrästä päätellen kärsii merkittävä osa väestöstämme. Miten tämä sitten tulisi ratkaista? On todella paljon vaadittu, että vihapuheen vastaanottaja pystyisi vastaamaan siihen asiallisesti, ymmärtävästi, lempeydestä puhumattakaan. Jotkut siihen tosin pystyvät. Tästä aiheesta puhuu myös eläkkeelle jäävä Helsingin piispa Irja Askola YLE:n tekemässä jutussa.  Piispa Irja Askolan sanoin: ”Pelko ja viha eivät poistu komentamalla eivätkä varsinkaan ivaamalla, solvaamalla ja halveksimalla toinen toisiamme.” Viha ja pelko poistuu kohtaamalla. Vanhempana teen tätä lapsen kanssa, mutta kynnys siihen, että lähtisin varsinkin yksityishenkilönä tarjoamaan tunnekasvatusta aikuisille, vieraille ihmisille on korkea. Kuitenkin uskon Irja Askolan osuvan asian ytimeen hänen sanoessa, että vihalla on aina viesti. Askolan sanoin: ”Tie eteenpäin olisi, että me kiinnostuisimme siitä vihasta.” Eli kohtaisimme sen tuomitsematta. Paljon vaadittu. Askola kertoo itsekin pohtineensa uskaltaako sanoa mielipiteensä julkisesti tietäen, että sen jälkeen posti on täynnä sitä vihaa. Vihapuhetta kohdatessaan Askola kertoo menevänsä ihmistä lähelle ja kysyy: ”Mikä sulla on, kerro?”