Rakkauspuhetta

Olen pohtinut, että miten toisen ihmisen auttamisesta voi kummuta näin paljon vihaa. Ymmärrän sen niin, että se viha kumpuaa katkeruudesta. Miksi jollekin toiselle tarjotaan apua, eikä kukaan auta minua? Saman mielisten joukossa vihanpurkauksista tulee näennäisesti hyväksyttävää käytöstä. Viha ja katkeruus kumpuaa rakkauden ja hyväksymisen vajeesta, josta vihapuheen määrästä päätellen kärsii merkittävä osa väestöstämme. Miten tämä sitten tulisi ratkaista?

Voiman pimeä puoli

Kuulin taannoin vertauksen, että vihan ja katkeruuden tunteminen toista ihmistä kohtaan on, kuin joisi itse myrkkyä ja kuvittelisi toisen siitä kärsivän. Sitähän se katkeruus ja viha on, mielen myrkkyä, joka myrkyttää myös läheiset ihmissuhteet ja kanssakäymisen ihmisten kanssa. Katkera mieli tulkitsee jokaisen poikittaisen sanan iskuksi itseään vastaan ja pahimmassa tapauksessa jää vielä vatvomaan muiden sanomisia pitkiksikin ajoiksi rajoittaen näin omaa toimintakykyään.

Kohtaamisia

Ihmiset, jotka tiettyä kulttuuria edustavat määrittelevät sen kulttuurin ominaispiirteet, mutta homma ei kuitenkaan toimi yhtä suoraviivaisesti toisin päin. Kulttuuri, etnisyys, ikä tai sukupuoli ei koskaan määrittele yksilöä. Ajatukset, jotka pohjaavat sellaiselle käsitykselle ovat rasistisia. Ihmiselle on kuitenkin ominaista luokitella ja jäsennellä asioita kokemuspohjansa mukaan, eikä kukaan meistä varmasti ole täysin vailla ennakkoluuloja. Kysymys onkin siitä, suhtautuuko niihin ennakkoluuloihinsa kriittisesti, vai antaako niiden sanella toimintaansa.