Olin jo melkein sulkenut pois mielestäni Soldiers of Odinin katupartioiden olemassaolon, kun satuimme lapsen kanssa seisomaan bussipysäkillä tämän synkän joukon kävellessä ohi. Oli kaunis kesäinen perjantai alkuilta ja monenkirjavaa porukkaa liikkeellä. Ihmiset olivat iloisia. Nämä mustiin pukeutuneet miehet kävelivät ohitsemme vakavat ilmeet naamalla. Kuulun valtaväestöön ja olen nainen ja äiti, eli edustan ilmeisesti juurikin sitä ihmisryhmää, jota nämä partiolaiset väittävät puolustavansa. Olettaen siis, että pidän suuni kiinni, enkä paljasta suvakkiajatuksiani. Oli niin tai näin, en vaan yhtään ymmärrä, miten kukaan voi kuvitella yleisen turvallisuuden parantuvan sillä, että kaduillamme partioi muukalaispelon ja vihan lietsomia ihmisiä, kyttäämässä kaikkia joukosta erottuvia. Tämä kohtaaminen ja muutama muu viimeaikainen kanssakäyminen sai minut pohtimaan ylipäätään sitä, miten vihan ja pelon ajama ihminen ajattelee ja toimii.

Otsikosta huolimatta en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Tähtien sota -elokuvista. Ajattelin kuitenkin lähteä liikkeelle niissä puhutusta ”voimasta”. Tähtien sodan maailmassa voima mahdollistaa uskomattomia tekoja ja antaa käyttäjälleen jopa yliluonnollisia kykyjä, mutta sillä on myös se pimeä puoli. Jos ihminen kyllästää itsensä katkeruudella, kateudella ja pelolla hän saattaa myös pystyä uskomattomiin tekoihin, mutta voiman pimeää puolta hyödyntämällä saa aikaan vain pahaa. Sitä voimaa käyttämällä on ihan turha yrittää puolustaa ketään tai mitään. Yritän nyt selvittää miksi ajattelen näin.

Kaikki muut ovat todellisuudessa toisarvoisia pelon ja katkeruuden kyllästämälle ihmiselle. Usein katkeruus juontaa juurensa jo lapsuuden pettymyksistä. Lapsi, jonka tarpeisiin ei vastata ja joka ei onnistu muodostamaan turvallista kiintymyssuhdetta ei myöskään itse opi tyydyttämään tarpeitaan. Tämä johtaa pettymyksen kierteeseen ja jatkuvaan tyytymättömyyteen, jonka voi katkaista ainoastaan kohtaamalla pettymyksen tunteet ja opettelemalla tunnistamaan tarpeensa. Turvallisessa kiintymyssuhteessa näitä tunteisiin ja tarpeisiin liittyviä taitoja harjoitellaan jo lapsena, mutta koskaan ei toki ole liian myöhäistä. Aikuisena kiintymyssuhteen eheytyminen vaatii myös turvallisia, rakastavia ihmissuhteita ja ainakin omalla kohdalla myös aktiivista työstämistä. Terapiaa ja varjojen kohtaamista.

On ymmärrettävää, että pettymykset aiheuttavat katkeruutta, jos niitä pettymyksiä ei ole oppinut kohtaamaan. Kuitenkaan niitä tyydyttymättömiksi jääneitä tarpeita ei koskaan saa tyydytettyä vihan ja katkeruuden avulla. Kuulin taannoin vertauksen, että vihan ja katkeruuden tunteminen toista ihmistä kohtaan on, kuin joisi itse myrkkyä ja kuvittelisi toisen siitä kärsivän. Sitähän se on, mielen myrkkyä, joka myrkyttää myös läheiset ihmissuhteet ja kanssakäymisen ihmisten kanssa. Katkera mieli tulkitsee jokaisen poikittaisen sanan iskuksi itseään vastaan ja pahimmassa tapauksessa jää vielä vatvomaan muiden sanomisia pitkiksikin ajoiksi rajoittaen näin omaa toimintakykyään.

Tulin joku aika sitten tutustuneeksi skeematerapiaan, jossa ajatellaan ihmismielen koostuvan erilaisista moodeista. En ajattele tämän olevan mikään täydellinen teoria, mutta ehkä tästä voi olla jotain hyötyä myös jollekin muulle kuin minulle. Moodeista toimintakykyisin on vastuullisen aikuisen moodi, joka on kykeneväinen rationaaliseen ajatteluun ja vastuulliseen päätöksen tekoon. Mutta se osa mielestä, joka on tiiviimmin kytköksissä tunteisiin ja tarpeisiin, on sisäisen lapsen moodi.

Mielen voi siis ajatella koostuvan erilaisista moodeista, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeässä roolissa, ohjaamassa ihmisen ajattelua ja toimintaa. Vastuullisen aikuisen moodissa on helpointa pysyä, jos sisäisen lapsen moodi on tyytyväinen ja sen tarpeet tyydytetty. Mutta jos lasta ei ole huomioitu, tai sitä on kohdeltu huonosti, sisäinen lapsi voi olla myös välttelevä, hyökkäävä tai alistuva, mikä vaikuttaa ihmisen mielentilaan ja näkyy käytöksessä. Näiden edellä mainittujen lisäksi meillä on myös enemmän tai vähemmän äänekäs haitallisen vanhemman moodi. Se on se pään sisäinen ääni, joka vähättelee omia kykyjämme, sättii epäonnistumisista tai piiskaa jatkuvasti suorittamaan enemmän.

Tässä tuli nyt todella tiivis ja minun yksinkertaistama versio skeematerapian pääajatuksesta, mutta jos aihe kiinnostaa, voin suositella esimerkiksi kirjaa nimeltä Tunne lukkosi (kirj. Kimmo Takanen 2011). Kirjassa sanottiin, että käytännössä jokainen joutuu lapsena joissain tilanteissa turvautumaan defenssimekanismeihin, eli välttelyyn, hyökkäämiseen tai alistumiseen. Ongelmaksi ne muodostuvat mahdollisesti vasta aikuisena, kun lapsuuden tarpeellisista selvitymiskeinoista tuleekin elämää rajoittavia tekijöitä, jotka ohjaavat meidän toimintaa ja ajattelua edelleen.

Kun minä olin lapsi, selviytymiskeinoni ikävissä tilanteissa oli erityisesti välttely ja ikävän asian sulkeminen pois mielestä. Edelleen tunnistan itsestäni tuon taipumuksen. Mutta jos annan itseni vältellä hankaliksi kokemiani asioita ja suljen ne mielestäni, esimerkiksi täyttämällä ajatukseni jollain muulla tekemisellä, en pysty enää olemaan henkisesti täysin läsnä, ja tarpeiden tunnistaminen hankaloituu. Se taas johtaa siihen, että olen huonolla tuulella ja etsin helpotusta ihan vääristä asioista turruttamalla mieltäni ja pakenemalla lisää.

Palatakseni vielä moodeihin, sisäisen lapsen moodi on se, joka kokee kaikki vahvimmat tunteet. Lapsen tunteet on kaikessa raakuudessaan aitoja. Lapsi ei ehkä vielä osaa ilmaista tunteitaan kovin selkeästi sanoilla, vaan kaipaa siihen aikuisen ohjausta ja esimerkkiä. Mutta lapsi ei kuitenkaan pysty peittelemään tunteitaan, eikä varsinkaan kieltämään niitä itseltään, mihin valitettavasti suurin osa oppii aikuistuessaan. Joka kerta, kun vanhempi tai joku muu läheinen aikuinen ohittaa, vähättelee tai jyrää lapsen tunteet ja tarpeet, vahvistuu lapsen käsitys siitä, ettei niillä ole merkitystä. Jos se viesti merkityksettömyydestä muodostuu vahvemmaksi, kuin se positiivinen, lapsen huomioiva viestintä, saattaa käydä niin, että se aikuisen mielessä asustava sisäinen lapsi onkin hyvin katkeroitunut ja kokee jääneensä paitsi kaikesta hyvästä: hyväksynnästä, rakkaudesta, kuulluksi tulemisesta. Viha, katkeruus, kateus jota sellainen ihminen kokee ohjaa tämän toimintaa, mutta surullisinta tässä on se, että lyttäämällä toisia ei koskaan saa nostettua itseään siitä suosta, minkä katkeruus aiheuttaa. Tyydyttämättä jääneet tarpeet saavat aikaan pohjattoman kaivon. Ainut keino saada sisäisen lapsen tarpeet tyydytettyä on kohdata lapsen pettymykset ja pelot. Tämä saattaa kuulostaa nyt vähän skitsofreeniselta, mutta se sisäinen turvallinen aikuinen voi lohduttaa sisäistä lasta ja auttaa kohtaamaan tämän huolet, aivan kuten turvallinen vanhempi toimii lapsensa kanssa. Minä en innostunut skeematerapiaan liittyvistä harjoituksista, joissa tarkoituksena on käydä moodien välisiä vuoropuheluita. Mutta sellaisen mielikuvaharjoituksen otin käyttöön, jossa ajattelen sen sisäisen turvallisen vanhemman sanovan sisäiselle lapselleni ”Okei, huomaan että nyt sinua ahdistaa. Ota minua kädestä niin mennään tästä yhdessä.” Se on yllättävän toimiva mielikuva hankalissa tilanteissa.

Onnekkaita ovat tosiaan ne, jotka oppivat näitä taitoja omilta vanhemmiltaan jo lapsena, mutta ei peli ole pelattu, vaikkei niin onnekas olisikaan. Itseään kuuntelemalla voi oppia sanoittamaan tunteensa ja tunnistamaan tarpeensa, kuten tarpeen tulla kuulluksi ja nähdyksi, tarpeen tuntea itsensä hyväksytyksi ja tärkeäksi. Vielä kun samalla harjoittelee vuorovaikutustaitoja voi näihin tarpeisiin saada oikeasti tyydytystä, eikä se vaadi partiointia kaduilla vakavan näköisenä.

May the force be with you!