Rakkauspuhetta

Olen pohtinut, että miten toisen ihmisen auttamisesta voi kummuta näin paljon vihaa. Ymmärrän sen niin, että se viha kumpuaa katkeruudesta. Miksi jollekin toiselle tarjotaan apua, eikä kukaan auta minua? Saman mielisten joukossa vihanpurkauksista tulee näennäisesti hyväksyttävää käytöstä. Viha ja katkeruus kumpuaa rakkauden ja hyväksymisen vajeesta, josta vihapuheen määrästä päätellen kärsii merkittävä osa väestöstämme. Miten tämä sitten tulisi ratkaista?

Voiman pimeä puoli

Kuulin taannoin vertauksen, että vihan ja katkeruuden tunteminen toista ihmistä kohtaan on, kuin joisi itse myrkkyä ja kuvittelisi toisen siitä kärsivän. Sitähän se katkeruus ja viha on, mielen myrkkyä, joka myrkyttää myös läheiset ihmissuhteet ja kanssakäymisen ihmisten kanssa. Katkera mieli tulkitsee jokaisen poikittaisen sanan iskuksi itseään vastaan ja pahimmassa tapauksessa jää vielä vatvomaan muiden sanomisia pitkiksikin ajoiksi rajoittaen näin omaa toimintakykyään.

Paluu perusteisiin ja naisen viisaus

Aidosti kuuntelemalla toista ja viestimällä selkeästi kuulevansa, mitä toinen sanoo rakentaa ihmissuhdetta pala palalta sellaiseksi, missä myös omat viestit löytävät kuulevat korvat. Ymmärrys lisää ymmärrystä, joustavuus opettaa joustavuutta ja kunnioitus lisää vastavuoroista kunnioitusta. Nämä ovat asioita, joihin uskon vakaasti. Mutta, kun oma mieli ei ole täysin tasapainossa ja tuntee olonsa rasittuneeksi ja väsyneeksi, nämä yksinkertaiset periaatteet tuntuvat mahdottomilta. Omalla kohdallani kyse on vieläpä todella suuresta ajatusmallien ja käytöksen muuttamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että se vaatii ainakin toistaiseksi jatkuvaa vahvistusta. Pelkkä ahaa-elämys ei riitä.

Ehdottomuudesta

Se lyhimmältä näyttävä tie puskea yksin, pää kovana läpi oman näkemyksensä kanssa ei ehkä olekaan se paras, eikä edes nopein reitti. Tämän opin lapseltani eräänä kiireisenä aamuna, kun yritin pukea tälle haalaria puoliväkisin sen sijaan, että olisin antanut tämän käydä läpi omat omituiset rutiininsa ja pukea itse. Hikipisaroita otsaltani pyyhkiessä, kun vielä sama kuvio toistui tarhassa haalaria pois ottaessa, totesin itselleni, ei näin.

Hyvää fucking naistenpäivää!

En kaipaa ruusuja, mutta en myöskään tarvitse tytöttelyä, huorittelua, vihapuhetta. Toivon, että joskus mielellään vielä elinaikanani päästään tilanteeseen, jossa naistenpäivää ei enää tarvita. Mutta siihen tilanteeseen pääseminen vaatii ensinnäkin, että nämä asiat nostetaan esille, että niitä ei kuitata toteamalla, että kyllähän meillä Suomessa tasa-arvo toteutuu. Ongelma on ennen kaikkea rakenteellinen, mutta rakenteelliseen syrjintään olisi myös mahdollista vaikuttaa, jos se siis nähtäisiin päättäjien toimesta tärkeänä.

Kohtaamisia

Ihmiset, jotka tiettyä kulttuuria edustavat määrittelevät sen kulttuurin ominaispiirteet, mutta homma ei kuitenkaan toimi yhtä suoraviivaisesti toisin päin. Kulttuuri, etnisyys, ikä tai sukupuoli ei koskaan määrittele yksilöä. Ajatukset, jotka pohjaavat sellaiselle käsitykselle ovat rasistisia. Ihmiselle on kuitenkin ominaista luokitella ja jäsennellä asioita kokemuspohjansa mukaan, eikä kukaan meistä varmasti ole täysin vailla ennakkoluuloja. Kysymys onkin siitä, suhtautuuko niihin ennakkoluuloihinsa kriittisesti, vai antaako niiden sanella toimintaansa.

Oivalluksia

Yhteiskunta on tässä mielessä kuin valtavan iso perhe, jossa intressejä on monia. Kuitenkaan toimivaan ratkaisuun ei myöskään yhteiskunnassa, kuten ei perheessäkään, päästä sillä, että jokainen ajaa apinan raivolla omaa intressiään.

Havaintoja

Sellaista yhteiskuntaa en halua, missä entisestään korostetaan yksilösuorituksia ja yksin pärjäämisen tärkeyttä. Pikemminkin toivoisin, että ihmiset tiedostaisivat vastuunsa ja myös rajallisuutensa, eli osaisivat erottaa ne asiat, mihin voi omalla toiminnallaan vaikuttaa ja mitkä asiat taas ovat omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Sen lisäksi koen opettajana ja vanhempana myös tärkeäksi välittää lapsille ja nuorille ajatuksen siitä, että yksin ei kenenkään tarvitse pärjätä ja että apua saa ja kannattaa pyytää kun sitä tarvitsee. Omalla opiskelu-urallani yksin pärjäämisen ihanne muodostui varsinkin loppusuoralla rasitteeksi. Onneksi tajusin luopua siitä ajatuksesta.

Blogi on syntynyt!

Minun äitiyteni tähtää siihen, että lapsesta kasvaa rehellinen, oman arvonsa ja henkilökohtaiset rajansa tunteva aikuinen, joka kunnioittaa kanssaihmisiä ja osaa myös rakentavasti vaatia kunnioitusta itseään kohtaan. Siinäpä se on pähkinänkuoressa. Jos äitiyden tavoite on lapsen persoonallisuuden tukeminen siten, että tällä olisi mahdollisimman hyvät valmiudet hyödyntää omaa potentiaaliaan, niin näin sen homman kuuluisi toimia myös yhteiskunnallisella tasolla.