Ehdottomuudesta

Töissä on parhaillaan käynnissä ylioppilaskirjoitukset ja minulla henkilökohtaisesti on joku kevätväsymyksen tyyppinen olotila meneillään, kun tuntuu, että aivot on jatkuvasti solmussa ja unohtelen asioita. Testataan, josko nämä aivosolmut vähän aukeaisivat kirjoittelemalla.

Ajatusten pöytälaatikosta valikoitui tällä kertaa aiheeksi ehdottomuus. Se on sellainen asia, johon törmään usein ja joka usein mietityttää. Ilmeisesti sitä eivät kaikki huomaa, saati että se heitä häiritsisi. Minua se kuitenkin häiritsee. Ehdottomuus on joidenkin käsitysten mukaan persoonallisuustekijä. Toiset ihmiset kaipaavat mielestään selkeitä raameja, joiden pohjalta voi vetää yleispäteviä johtopäätöksiä. Henkilökohtaisesti minulle sellainen on vierasta ja olen aina valmis pohtimaan ja kyseenalaistamaan, mieluummin kuin tuomitsemaan ennakko-oletusten perusteella. Itse edustan persoonallisuustestien mukaan INTP-tyyppiä, eli ajattelijaa ja vielä niin, että juuri tämä J – judging (joskus suomeksi virheellisesti käännetty harkitsevaksi) on se ominaisuus, mikä minulta lähestulkoon puuttuu. Minulle on siis ominaista havainnoida ja ottaa huomioon eri olosuhteita päätöksiä tehdessäni sen sijaan, että noudattaisin tiettyjä sääntöjä. On tietysti hankala asettua siinä mielessä toisen asemaan, että näkisi, miten toinen erilaisen persoonallisuutensa valossa asioista ajattelee. Mutta yritän nyt kuitenkin perustella, miksi ehdottomuus on asia, johon tulisi suhtautua kriittisesti.

Ehdottomuutta näkee esimerkiksi ihmisten käsityksessä vanhemmuudesta silloin, kun annetaan  yleispäteviä sääntöjä, miten vanhemman tulisi toimia lapsensa kanssa. Mieleen tulee myös muutamat opettajakolleegat, joilla on hyvin ehdottomia käsityksiä, miten opettajuutta kuuluu toteuttaa. Ehdottomuus ilmenee siinäkin tapauksessa erilaisina sääntöinä, joita toteutetaan kyseenalaistamatta, koska niin vaan kuuluu tehdä. Myös yhteiskunnassa ehdottomuus on mielestäni rasite. Asiat nähdään helposti mustavalkoisina. Tämän hetkinen hallitus antaa esimerkkejä yhteiskunnallisesta ehdottomuudesta jatkuvalla syötöllä. Luodaan uskoa yhteiskuntasopimuksesta käänteentekevänä ratkaisuna, jonka läpinuijiminen ratkaisee kaikki talouden ongelmat kuin taikaiskusta. Koska harva asia tässä maailmassa on mustavalkoinen ja käytännön asioita voi yleensä toteuttaa monella eri tavalla, on ehdottomuus monesti turhaa, tai jopa haitallista. Tärkeämpää on miettiä, mitä periaatteita halutaan vaalia ja mitä tavoitteita toiminnalla on. Ehdottomien sääntöjen noudattaminen on kuin ajaisi autoa kohdistamalla katseen kahden metrin päähän auton keulasta. Yleensä on kannattavampaa suunnata katse hiukan kauemmas tulevaisuuteen. Sama pätee moneen muuhun asiaan.

Oma lapseni on nyt niin sanotussa ”uhmaiässä”. En henkilökohtaisesti pidä kyseisestä termistä, koska siinä annetaan ymmärtää, että lapsi uhmaisi vanhempiaan vastaan ja nimenomaan negatiivisessa merkityksessä. Todellisuudessa kyse on ilmeisen luonnollisesta ja hyödyllisestä kehityksestä, kun lapsen käsitys omasta itsestään laajenee. Luonnollisesti silloin myös lapsen henkilökohtaisen tila laajenee ja se vaatii tilan raivaamista ja uusien rajojen etsintää. Välillä niitä rajojen ylityksiä tulee ja silloin lapsi kaipaa muita ihmisiä, erityisesti vanhempiaan viestimään lapselle, että tässä on minun rajani, jota haluan sinun kunnioittavan. Joskus neuvotaan pysymään tiukkoina lapsen kanssa, tyyliin: ”tuumaakaan älä anna periksi!” Omasta näkökulmasta ihmettelen aina vanhempia, jotka näitä neuvoja noudattavat. Miten he jaksavat vääntää lapsen kanssa joka pikkuasiasta? Ja toisekseen, miten he kuvittelevat lastensa oppivan joustavuutta kun esimerkki, jota he tarjoavat on ehdottomuus? Tässäkin asiassa minulle on tärkeämpää periaate. Olen kohtalaisen tarkka sen suhteen, että pidän kiinni omista rajoistani, enkä anna lapsen talloa niiden yli. Mutta yhtälailla olen tarkka siitä, että lapsella on oikeus myös omaan henkilökohtaiseen alueeseen ja oikeus päättää vain itseään koskevista asioista. Kun meidän intressit eivät kohtaa, pyrimme ratkaisemaan konfliktin yhdessä. Ei sillä, kyllä minullakin välillä otsasuoni pullistelee, enkä aina käyttäydy esimerkillisesti konflikteissa. Nekin tilanteet voi kuitenkin kääntää hyödyllisiksi myöntämällä virheensä ja pyytämällä lapselta anteeksi. Niinhän haluan lapsenikin toimivan. Ei tarkoitus ole elää varoen tekemästä virheitä. Virheitä tulee kaikille, mutta tärkeää on se, miten omiin virheisiinsä suhtautuu. Vähätteleekö niitä, kieltääkö ne, vai hyväksyykö ja myöntää virheensä nöyristelemättä ja selkä suorana.

Mitä enemmän kokemusta minulle kertyy opettajan työstä, sitä enemmän huomaan kyseenalaistavani sitä, voiko toista ihmistä ylipäätään aktiivisesti opettaa. Mutta yksi asia, johon uskon vahvasti, on mallioppiminen. Toimin siis itse niin, kuin haluan muiden, erityisesti lapseni ja oppilaideni toimivan. Muuten pyrin luomaan oppimiselle mahdollisimman hyvät puitteet ja herättämään uteliaisuuden oppilaissa. Palatakseni vertaukseen autolla ajamisesta pyrin siis toimimaan niin, että tavoitteeni tukea lapseni ja oppilaideni kehitystä itsenäisesti ajatteleviksi ja toimiviksi yksilöiksi toteutuisi. Tärkeää ei ole se, että saisin aina tahtoni läpi, tai että toimisin aina moitteettomasti. Ei joka töyssyä voi, eikä pidäkään vältellä.

Ymmärrän senkin, että jatkuva kyseenalaistaminen ja pohtiminen voi olla raskasta. Mutta tämän kaiken lätinän voisi tiivistää sanoihin, ei sääntöjä vaan periaatteita. Jos pidetään tärkeänä koulutusta, innovaatioita mahdollistavaa ilmapiiriä ja mahdollisuuksia ponnistaa niin korkealle, kuin omat rahkeet suinkin riittävät, ei voida kohdistaa mittavia leikkauksia koulutukseen, koska se sotii sitä periaatetta vastaan. Jos taas halutaan varallisuuden ja hyvinvoinnin kerääntyvän yhä pienemmälle osalle väestöä, jatketaan nykyhallituksen viitoittamalla tiellä. Se tosin on tie, joka historian valossa näyttäisi olevan kuta kuinkin tuhoon tuomittu. Jos nähdään, että sillä on merkitystä, että lopputulokseen päästään yhdessä niin, että eri osapuolet seisovat tehtyjen päätösten takana, niin silloin täytyy yhdessä määritellä, minne ollaan menossa. Se lyhimmältä näyttävä tie puskea yksin, pää kovana läpi oman näkemyksensä kanssa ei ehkä olekaan se paras, eikä edes nopein reitti. Tämän opin lapseltani eräänä kiireisenä aamuna, kun yritin pukea tälle haalaria puoliväkisin sen sijaan, että olisin antanut tämän käydä läpi omat omituiset rutiininsa ja pukea itse. Hikipisaroita otsaltani pyyhkiessä, kun vielä sama kuvio toistui tarhassa haalaria pois ottaessa, totesin itselleni, ei näin. Ja tosiaan sillä kertaa myöhästyin töistä ja laskin, etten säästänyt pakkotoimilla vaan miinukselle mentiin ja pahasti. Onneksi ihminen on oppivainen eläin. Niin myös tällainen vanhempi yksilö.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s