Halleluja! Vihdoinkin ylioppilaskirjoitusten tarkistaminen on ohi ja voin taas vapauttaa aivokapasiteettiani tärkeämpään. Kokeet on tottakai oppilaille tärkeitä, mutta en pääse siitä mihinkään, että kokeiden läpikahlaaminen arvioimismielessä on minulle aika vastenmielistä puuhaa. Oppiminen ja opettaminen on mielenkiintoista mutta arviointi pitkästyttävää. Mutta se työstä, haluan vihdoin ajatella jotain muuta.

Ajattelin kirjoittaa vuorovaikutuksesta ja pyrkimyksestä vaikuttaa toiseen ihmiseen. Omaa elämääni on helpottanut huomattavasti sen tosiasian hyväksyminen, että ihminen pystyy vaikuttamaan suoraan ainoastaan itseensä ja tähän hetkeen. Itsensä kehittäminen ja omaan ajatteluun ja toimintaan vaikuttaminen ovat sellaisia asioita, joihin kannattaa käyttää energiaa. Muiden tekemisten tai tekemättä jättämisten vatvominen on resurssien tuhlausta. Aikaisemmin jäin herkästi miettimään toisten virheitä tai loukkaavia sanomisia, enkä väitä, että olisin nytkään täysin sen kaiken yläpuolella, mutta huomattavasti olen vatvomista pystynyt vähentämään sisäistämällä edellä mainitun perusajatuksen vaikutusmahdollisuuksista.

Joskus tulee tottakai vastaan tilanteita, joissa toiseen haluaa vaikuttaa. Esimerkiksi, kun toinen loukkaa sanomisillaan, tai ei kunnioita minun henkilökohtaista aluettani, eli sitä aluetta, joka jokaisella ihmisellä on ja, mihin kuuluvat ne asiat, joista ihmisellä on oikeus päättää itse. Lapsellakin sellainen alue on, vaikkakin siihen kuuluu vähemmän asioita kuin aikuisella. Sen henkilökohtaisen alueen kasvaminen lapsen kehittyessä on se asia,  mikä yleensä aiheuttaa kitkaa vanhemman ja lapsen välille. Kun hyväksyy lapsen erillisyyden ja omaksuu kunnioittavan vuorovaikutuksen periaatteet, voi KiVasti välttyä valtataistelulta lapsen ja vanhemman välillä. Joskus vaikuttamistilanne on se, että haluan ohjata lastani tai oppilasta toimimaan tietyllä tavalla. Silloinkin minun on hyväksyttävä se tosiasia, että toisella ihmisellä on oikeus päättää omista asioistaan. Kunnioittamalla selkeästi toisen ihmisen henkilökohtaista aluetta saa yleensä aikaan sen, että toisen omatoimisuus lisääntyy. Välttämättä se ei tosin tarkoita, että toinen tekee juuri niin kuin itse tekisin, mutta se tapa, jolla toinen asian toteuttaa voi hyvinkin olla minun ajatustani parempi. Tästä päästäänkin siihen, että on tärkeää tunnistaa henkilökohtaiset vastuualueet ja kunnioittaa niitä. Esimerkiksi minun vastuullani opettajana ei ole se, että oppilas oppii. Vastuullani tosin on luoda oppimiselle mahdollisimman hyvät puitteet ja ohjata oppilasta kysymään oikeat kysymykset. Vastaamalla esitettyyn kysymykseen voin saada oppilaan oppimaan. En oikein usko opetustekniikkaan, jossa antaisin vastaukset kysymyksiin, joita kukaan ei ole edes esittänyt. 

Olen törmännyt ainakin kahteen eri tyyppiseen väärinkäsitykseen toiseen ihmiseen vaikuttamisesta. Ensimmäinen on se, että minun pitäisi yrittää vaikuttaa toiseen ihmiseen niin, että tämä toimii haluamallani tavalla samalla luullen sen olleen hänen oma ajatuksensa. Joskus puhutaan epäsuorasta vaikuttamisesta, mutta toinen nimitys tälle tavalle toimia on manipulointi. Itse uskon siihen, että oikeasti toimiva vuorovaikutus perustuu aina kunnioitukselle. Manipulointi ei ole kunnioittavaa ja kun toiselle selviää mistä on kyse on luottamus menetetty. Toinen väärinkäsitys vaikuttamisesta toiseen ihmiseen liittyy edellisen juttuni aiheeseen, eli ehdottomuuteen. Käskemällä toista toimimaan jollain haluamallani tavalla saan yleensä aikaan joko vastarintaa, alistumista tai pakoilua. Eli käskeminenkään ei ole rakentavaa vuorovaikutusta. Ainut vaihtoehto toimivalle vuorovaikutukselle on sen hyväksyminen, että minä en voi, ilman kyseenalaisia keinoja suoraan vaikuttaa toiseen ihmiseen. Kyseenalaisten keinojen, kuten manipuloinnin ja vallankäytön seuraukset ovat ikäviä: valehtelua, peittelyä, välttelyä, vihaa, minäkuvan rapautumista…

Eli, jotta voisin vaikuttaa toiseen ihmiseen rakentavasti ja kunnioituksella, minun täytyy hyväksyä omat rajalliset mahdollisuuteni vaikuttaa ja se, että toisella ihmisellä on aina oikeus päättää omista tekemisistään. Ja ne konkreettiset, aidosti toimivat vaikuttamisen keinot ovat niitä, jotka viestivät toiselle näitä perusajatuksia, eli minä-viestit ja tilan antaminen vastuunotolle. Ja perusvuorovaikutustaidoista tärkein on tietenkin toisen kuunteleminen. Minä-viestien vaikeus on siinä, että täytyy tunnistaa omat tunteensa ja tarpeensa ja viestiä niistä rehellisesti.

Pakko myöntää, että periaatteen sisäistämisen lisäksi, nämä taidot ovat vaatineet jatkuvaa harjoittelua ja aika aktiivistakin käytöksen muuttamista omalta osaltani, eikä se silti aina onnistu, varsinkaan silloin kun väsyttää ja on hermot kireällä. Mutta jopa yllättävän aikaisin, ennen kuin lapseni edes itse juuri puhui, nämä keinot osoittivat toimivuutensa meidän välisessä viestinnässä. Ja nykyään toimin samoin tarpeen vaatiessa kaikissa vuorovaikutustilanteissa. Tässä muutamia esimerkkejä lähiaikoina käyttämistäni onnistuneista minä-viesteistä, kotoa ja töistä:

”Minä pelkään, että myöhästyn töistä, jos emme nyt pääse lähtemään.”

”Minua loukkaa se, miten juuri puhuit minulle.”

”Minua pelottaa, että sotket olohuoneen sohvan jos syöt siellä.”

”Minun opetustyötä häiritsee se, että puhut minun kanssani samaan aikaan.”

Mitä voimakkaampia tunteita viestintään liittyy, sitä enemmän harjoittelua vaatii rakentavan viestinnän omaksuminen. Varsinaisissa konfliktitilanteissa toimivimmat minä-viestit sisältävät tunteen, sen syyn ja seurauksen, esimerkiksi tyyliin: ”Minua hermostuttaa, kun viivyttelet pukemisen kanssa ja suutun, jos tämä vielä jatkuu.” Tämä kyseinen tilanne ei tosin mennyt ihan putkeen omalta osaltani. Ehkä onnistun pukemaan viestini näihin sanoihin jo seuraavalla kerralla.

Pyrin siis mahdollisimman positiiviseen vuorovaikutukseen, erityisesti lapseni kanssa. Toisaalta mietin myös, että tietyt todella ikävät kokemukset ovat muokanneet minua paljon, ja tarkoitan nyt positiiviseen suuntaan. Mutta ehkä se on jotenkin näin, että sysäyksen muutokseen voi mahdollisesti saada jostain tosi ikävästä kokemuksesta, mutta varsinainen muutos vaatii kuitenkin sen, että kokee hyväksyntää ja rakkautta virheineen kaikkineen. Mutta se on jo sitten kokonaan toisen jutun aihe.

Lisäyksenä: Jos minä-viestintään haluaa tutustua lähemmin, kirjallisuutta on paljon saatavilla. Omat suosikkini ovat Thomas Gordonin Toimiva perhe ja Marshall B. Rosenbergin Nonviolent communication (NVC).