Palaillaanpas sitten hiihtolomalta niin sanotusti sorvin ääreen. Jotenkin tuntuu, että aivot olisivat kaivanneet hieman pidempääkin lomaa, mutta ei auta. Tartun nyt pyynnöstä ajankohtaiseen aiheeseen, jota opiskelijoidenkin kanssa paljon puidaan. Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa turvapaikanhakijoiden tulvasta, kärjistyneistä mielipiteistä ja koko tähän aiheeseen liittyvästä ongelmavyyhdistä.

Tuntuu, että asenteiden kärjistyminen johtaa vähän outoihin kahtiajakoihin. Ihan yleisesti puhutaan rasisteista ja ns. suvakeista. Kahtiajako on kuitenkin aika keinotekoinen. Harva meistä suhtautuu suvaitsevasti kaikkeen, tai vastaavasti pelkää kuollakseen erilaisuutta. Välillä tuntuu, ettei ihmiset edes tiedä miten rasismin määrittelisi ja koko keskustelu ontuu.

Kun puhutaan kulttuurien välisistä eroista on välttämätöntä tehdä yleistyksiä, jotta ilmiöitä ylipäätään voidaan hahmottaa ja käsitellä. Voidaan ihan korrektisti puhua Lähi-Idän kulttuurien naiskuvasta, tai kunniakäsityksistä ynnä muista kulttuurisidonnaisista asioista. Ihmiset, jotka tiettyä kulttuuria edustavat määrittelevät sen kulttuurin ominaispiirteet, mutta homma ei kuitenkaan toimi yhtä suoraviivaisesti toisin päin. Kulttuuri, etnisyys, ikä tai sukupuoli ei koskaan määrittele yksilöä. Ajatukset, jotka pohjaavat sellaiselle käsitykselle ovat rasistisia. Ihmiselle on kuitenkin ominaista luokitella ja jäsennellä asioita kokemuspohjansa mukaan, eikä kukaan meistä varmasti ole täysin vailla ennakkoluuloja. Kysymys onkin siitä, suhtautuuko niihin ennakkoluuloihinsa kriittisesti, vai antaako niiden sanella toimintaansa. Rasismia on varmasti aina ollut, mutta nyt se on kieltämättä tullut näkyvämmäksi. Nyt jos koskaan kaivattaisiin arvojohtajuutta ja suunnan näyttäjiä, jotka esimerkillään ohjaisivat kansaa keskustelemaan rakentavasti vaikeista aiheista.

Suvakkinimitys, joka alunperin oli haukkumasana, on nyt yleistynyt käytössä. Varmaan jonkun mielestä edustan mielipiteilläni juuri suvakkien määrittelemätöntä sakkia, mutta minusta termi on huono. On paljon sellaisia asioita, joita en suvaitse missään muodossa. Olen hyvin tarkka omista rajoistani ja siitä, ettei toisen loukkamattomuutta rikota. Kaipaisin termiä, joka kuvastaisi ajatusmallia, jossa jokaiseen yksilöön suhtaudutaan lähtökohtaisesti tämän ihmisyyttä ja perusoikeuksia kunnioittaen. Näin toimimalla koen oikeudekseni vaatia samaa kohtelua myös itseäni kohtaan. Kunnioitus ei siis mielestäni ole asia, joka pitäisi ansaita, vaan lähtökohta. Toki sen voi käytöksellään menettää.

Mietin näitä asioita myös taannoin ravintolapäivänä. Olimme ystäväni ja lapseni kanssa syömässä todella hyvää turvapaikanhakijoiden valmistamaa ruokaa ja paikalla oli ilahduttavan paljon ihmisiä nauttimasta todella hyvästä ruuasta. Oli hummusta ja baklavaa ja suomalaista kuhaa, täydellisessä sopusoinnussa. Siinä sitten taas pohdin kohtaamisten tärkeyttä, josta mainitsin jo aiemmassa kirjoituksessa.  Sitä ei voi kiistää, etteikö turvapaikanhakijoiden noin kymmenkertaistunut määrä tuo mukanaan haasteita. Yhtenä ratkaisuna kototuttamisen haasteisiin ja ennakkoluuloihin näkisin kohtaamistilanteiden järjestämisen erilaisten ihmisten välille. On ongelmallista se, että turvapaikanhakijoiden kontaktit valtaväestön kanssa rajoittuvat hyvin pitkälti viranomaisiin ja muutamiin vapaaehtoistyöntekijöihin. Harvassa ovat ne ihmiset, jotka ovat valmiita avaamaan kotinsa turvapaikanhakijalle, mutta matalamman kynnyksen kohtaamisia voi järjestää mikä vain taho. Uutisissakin mainittu Tapanilan karateseura teki juuri niin kutsuessaan turvapaikanhakijoita treeneihinsä. Itse harrastan capoeiraa ja meidän seuramme on tehnyt samaa viime syksystä lähtien. Kun ihminen kohtaa ihmisen, oli se sitten enemmän tai vähemmän erilainen, hän joutuu väistämättä tilanteeseen, jossa joutuu puntaroimaan omia käsityksiään ja ehkä miettimään uudestaan arvojaan ja suhtautumistaan itseensä ja ympäröivään todellisuuteen. Näin harhakäsitykset ja ennakkoluulot pikkuhiljaa hälvenevät.

Treeneihimme ilmestyneet irakilaiset nuoret miehet ovat omaksuneet toimintakulttuurimme varsin hyvin, mutta aluksi minuakin mietitytti, miten onnistuu yhdessä treenaaminen. Kyse on kuitenkin hyvin fyysisestä lajista, jossa ollaan lähikontaktissa ja eri sukupuolet samoissa treeneissä. Tällaiset tilanteet ovat kuitenkin juuri niitä tärkeitä kohtaamisia, missä erilaiset tavat ja käytänteet sulautuvat yhteen. Vain kohtaamalla voi huomata, miten samanlaisia me loppujen lopuksi ihmisinä olemme. Pähkäilemme ihan samojen arkipäiväisten ongelmien ja ajatusten kanssa kulttuurista riippumatta. Mitä paremmin ihminen ymmärtää itseään ja hyväksyy omia heikkouksiaan, sitä helpompaa on ymmärtää myös muiden ihmisten toimintaa.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että keskustelua myös vaikeista asioista kaivataan ja pidän parempana vaihtoehtona sitä, että asioista puhutaan kuin, että ne vellovat pinnan alla. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin yksi sellainen ilmiö vastenmielisen vihapuheen lisäksi, jota en voi sietää ja se on jatkuva valitus. Monesti itsekin painotan kriittisen ajattelun tärkeyttä, mutta siinä vaiheessa, kun kriittisestä ajattelusta tulee itseisarvo, on menty metsään. Kriittinen ajattelu on toki lähtökohta ratkaisuille. Jos ei tunnista ongelmaa, ei voi keksiä ratkaisua, mutta pelkkä kritiikki ei vielä ratkaise mitään. Jotenkin tuntuu, että yhteiskunnassa on juututtu jatkuvaan valittamisen kierteeseen sen sijaan että etsittäisiin ratkaisuja todettuihin ongelmiin. Sen lisäksi, että tunnistetaan käsillä olevat haasteet on tärkeää myös erotella ne asiat joihin voimme vaikuttaa niistä mitkä ovat vaikutusalueemme ulkopuolella. Voivottelu asioista, joihin emme voi vaikuttaa on energian tuhlausta.

Tästä aiheesta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta nyt taitaa olla korkea aika hakea lapsi hoidosta.