Rakkauspuhetta

Olen pohtinut, että miten toisen ihmisen auttamisesta voi kummuta näin paljon vihaa. Ymmärrän sen niin, että se viha kumpuaa katkeruudesta. Miksi jollekin toiselle tarjotaan apua, eikä kukaan auta minua? Saman mielisten joukossa vihanpurkauksista tulee näennäisesti hyväksyttävää käytöstä. Viha ja katkeruus kumpuaa rakkauden ja hyväksymisen vajeesta, josta vihapuheen määrästä päätellen kärsii merkittävä osa väestöstämme. Miten tämä sitten tulisi ratkaista?

Paluu perusteisiin ja naisen viisaus

Aidosti kuuntelemalla toista ja viestimällä selkeästi kuulevansa, mitä toinen sanoo rakentaa ihmissuhdetta pala palalta sellaiseksi, missä myös omat viestit löytävät kuulevat korvat. Ymmärrys lisää ymmärrystä, joustavuus opettaa joustavuutta ja kunnioitus lisää vastavuoroista kunnioitusta. Nämä ovat asioita, joihin uskon vakaasti. Mutta, kun oma mieli ei ole täysin tasapainossa ja tuntee olonsa rasittuneeksi ja väsyneeksi, nämä yksinkertaiset periaatteet tuntuvat mahdottomilta. Omalla kohdallani kyse on vieläpä todella suuresta ajatusmallien ja käytöksen muuttamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että se vaatii ainakin toistaiseksi jatkuvaa vahvistusta. Pelkkä ahaa-elämys ei riitä.

Havaintoja

Sellaista yhteiskuntaa en halua, missä entisestään korostetaan yksilösuorituksia ja yksin pärjäämisen tärkeyttä. Pikemminkin toivoisin, että ihmiset tiedostaisivat vastuunsa ja myös rajallisuutensa, eli osaisivat erottaa ne asiat, mihin voi omalla toiminnallaan vaikuttaa ja mitkä asiat taas ovat omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Sen lisäksi koen opettajana ja vanhempana myös tärkeäksi välittää lapsille ja nuorille ajatuksen siitä, että yksin ei kenenkään tarvitse pärjätä ja että apua saa ja kannattaa pyytää kun sitä tarvitsee. Omalla opiskelu-urallani yksin pärjäämisen ihanne muodostui varsinkin loppusuoralla rasitteeksi. Onneksi tajusin luopua siitä ajatuksesta.