Rakkauspuhetta

Täällä taas! Ajattelin aloittaa hiljaiselon purkamisen kiittämällä kaikkia lukijoita ja etenkin kaikkia niitä, jotka ovat tänä aikana käyneet lueskelemassa vanhoja tekstejä ja katsastamassa, josko olisi jotain uutta tullut. Ja nyt tulee!

Tilannetietojen päivitystä sen verran, että olen tässä vuoden alusta asti ollut kotosalla. Määräaikainen työsuhteeni päättyi kerrassaan ihanaan joulujuhlaan. Olin mielessäni valmistautunut nauttimaan omasta ajasta. Olin ajatellut käyttäväni aikani kaikkeen sellaiseen, mihin töissä ollessa on hankala löytää aikaa. Agendalla on ollut mm.  kehonhuoltoa, lukemista, kodin järjestämistä, järjestötoimintaa ja vaikka olenkin saanut asioita tehtyä, olen joka tapauksessa yllättynyt, kuinka hankalaa on saada itseään liikkeelle ilman työajan tuomia raameja. Suoritan parhaillaan myös jatko-opintoja ja suhtaudun suhteellisen positiivisesti tulevaisuuden työnäkymiin. Silti tähän olotilaan liittyy ihan sellainen pieni ripaus huolta ja häpeää ja osa ajasta menee väistämättä huolehtimiseen ja toisaalta sen huolen välttelyyn, mikä tarkoittaa ajan tuhlaamista johonkin ihan turhaan. Jollakin tavalla ymmärrän myös kehityskulkua, missä se häpeä ja katkeruus omaa elämäntilannetta kohtaan kääntyykin vihaksi jotakin muuta kohtaan. Ei siinä mitään järkeä ole, eikä se tuo lohtua kenellekään, mutta eipä se ihminen taida kovin looginen olento ollakaan. Korkeintaan hetkittäin ja asioissa, joihin ei liity liikaa hankalia tunteita. Tilanteen hyväksyminen ja vastuun ottaminen omasta hyvinvoinnista voi yksinkertaisesti joskus olla liian hankalaa.

Nämä ajatukset syrjäytymisestä ja katkeruudesta liittyvät usein mietityttäneeseen vihapuheeseen. Kerron muutaman esimerkin lähipiiristäni. Ystäväni sai viikolla tappouhkauksen täysin tuntemattomalta mieheltä. Uhkauksen motiivi jäi epäselväksi. Ymmärrän hyvin, että äitinä ja yksinhuoltajana ystävälläni on sanojensa mukaan nollatoleranssi tappouhkauksille. Samaan aikaan hän on huolissaan etenkin miesten syrjäytymisestä ja pahoinvoinnin kierteestä ja tekee tutkimustyötä siihen liittyen. Tuntematon mies ei saanut purkaukseensa vastausta, vaan ystäväni otti yhteyttä poliisiin. Poliisi, joka otti vastaan ystäväni ilmoituksen epäili, ettei tappouhkaus täytä rikoksen tunnusmerkkejä. Ystäväni ei tyytynyt tähän vastaukseen ja asiasta tehtiin rikosilmoitus, mutta nähtäväksi jää, johtaako se mihinkään. Jäin miettimään tätä samalla kun postista kolahti miehelleni ylinopeussakko. Elämme siis maassa, jossa lievästä ylinopeudesta rapsahtaa automaattisesti sakko, mutta tappouhkaus tai jopa lievä päällekarkaus ei kiinnosta poliisia. En sinänsä usko, että rangaistuksilla päästäisiin varsinaiseen ongelmaan käsiksi, mutta en myöskään haluaisi elää maassa, jossa hiljaisesti hyväksytään lapsistaankin huolehtivien naisten uhkailu tappamisella.

Toinenkin esimerkki vihapuheen uhriksi joutumisesta tulee myös tuttavapiiristäni, mutta on hieman erilainen. Sosiaalisessa mediassa levisi kuva tuttavani lapsesta turvapaikanhakijan sylissä Rautatientorin mielenosoituksessa. Lapsen toinen tossu oli pudonnut ennen kuvan ottoa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun lueskelin tämän tuttavani omalla Facebook-seinällä kommentteja, jotka tihkuivat vihapuhetta, uhkailua, törkeyksiä. Hän tosin reagoi kaikkeen tähän varsin erikoisella ja ihailtavalla tavalla, keskustellen asiallisesti, vaikka keskustelun avaukset ovat kaikkea muuta kuin asiallisia. Osa toki on ihan vaan avoimen ihmetteleviä. Miten suomalainen nainen ja äiti voi luottaa irakilaiseen mieheen ja uskoa tälle oman lapsensa? Päädyin muuten keskustelemaan myös kuvassa esiintyvän miehen kanssa. Hän oli todella pahoillaan ja koki syyllisyyttä osuudestaan. Vihapuhe sai siis miehen tuntemaan syyllisyyttä siitä, että tarjosi sylinsä ystävänsä lapselle. Tämän lapsen äitiä on uhkailtu kaikella lastensuojelun ja seksuaalisella väkivallan väliltä. Länsiväylä teki aiheesta jutunkin. Eikä tämä tosiaan ollut ensimmäinen kerta. Edellinen keskustelu sai alkunsa, kun samainen tuttavani kyseli mahdollisia majoittajia työpaikan ja verkoston jo luoneille turvapaikanhakijoille vastaanottokeskuksen lopettamista seuraavan pakkomuuton välttämiseksi. Sekin aiheutti valtavan vihapuheen tulvan.

Olen pohtinut, että miten toisen ihmisen auttamisesta voi kummuta näin paljon vihaa. Ymmärrän sen niin, että se viha kumpuaa katkeruudesta. Miksi jollekin toiselle tarjotaan apua, eikä kukaan auta minua? Saman mielisten joukossa vihanpurkauksista tulee näennäisesti hyväksyttävää käytöstä. Viha ja katkeruus kumpuaa rakkauden ja hyväksymisen vajeesta, josta vihapuheen määrästä päätellen kärsii merkittävä osa väestöstämme. Miten tämä sitten tulisi ratkaista? On todella paljon vaadittu, että vihapuheen vastaanottaja pystyisi vastaamaan siihen asiallisesti, ymmärtävästi, lempeydestä puhumattakaan. Ne harvat ihmiset, joita aidosti ihailen pystyvät juuri tähän. Tästä aiheesta puhuu myös eläkkeelle jäävä Helsingin piispa Irja Askola YLE:n tekemässä jutussa.  Piispa Irja Askolan sanoin: ”Pelko ja viha eivät poistu komentamalla eivätkä varsinkaan ivaamalla, solvaamalla ja halveksimalla toinen toisiamme.” Viha ja pelko poistuu kohtaamalla. Vanhempana teen tätä lapsen kanssa, mutta kynnys siihen, että lähtisin varsinkin yksityishenkilönä tarjoamaan tunnekasvatusta aikuisille, vieraille ihmisille on korkea. Kuitenkin uskon Irja Askolan osuvan asian ytimeen hänen sanoessa, että vihalla on aina viesti. Askolan sanoin: ”Tie eteenpäin olisi, että me kiinnostuisimme siitä vihasta.” Eli kohtaisimme sen tuomitsematta. Paljon vaadittu. Askola kertoo itsekin pohtineensa uskaltaako sanoa mielipiteensä julkisesti tietäen, että sen jälkeen posti on täynnä sitä vihaa. Vihapuhetta kohdatessaan Askola kertoo menevänsä ihmistä lähelle ja kysyy: ”Mikä sulla on, kerro?”

Voisiko kirkko ja sen parissa työtä tekevät ihmiset olla apuna tässä vihan kohtaamisessa? Jos kirkko oikeasti laajemminkin ottaisi tehtäväkseen kohdata ihmisten ahdistusta, pelkoja ja siitä kumpuavaa vihaa, voisin hyvinkin nähdä kirkolla olevan jatkossa tärkeämpi yhteiskunnallinen rooli. Olen harkinnut kirkosta eroamista lähes siitä hetkestä lähtien, kun rippikouluikäisenä kirkkoon liityin. Irja Askolan, Kari Mäkisen ja Teemu Laajasalon kaltaiset vaikuttajat ja toivo hyväksyvän ja lempeän ajatusmallin leviämisestä kirkon piirissä ovat syy sille, miksi haluan edelleen kirkkoon kuulua. Teemu Laajasalo totesi tänään Pressiklubissa jotenkin näin, että ottaen huomioon kuinka hyvä viesti kirkolla on, suhteettoman monta kertaa sen viestin viemisessä on mokattu. Armoa.

2 kommenttia artikkeliin ”Rakkauspuhetta

Vastaa käyttäjälle globemother Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s